lauantai 26. elokuuta 2017

Puoli vuotta äitinä


Vuosi sitten ultrassa näkyi epämääräinen valkoinen möhkäle. Kätilö sanoi sen olevan sikiö. Luultavasti kätilö olisi siinä vaiheessa voinut osoittaa maksaa ja olisin uskonut höpinät. Kun kuitenkin kuvaan ilmestyi sykkivä asia, ymmärsin sen olevan pieni sydän. Möhkäle oli elävä, kehittyvä asia. Meidän vauva.

Nyt meidän vauva on puolivuotias. Tuntuu käsittämättömältä, että vauva on jo niin vanha. Olen ollut puoli vuotta äiti ja vauvavuotta on enemmän takana kuin edessäpäin. En muista kunnolla ensimmäisiä kuukausia, joten ajankulu tuntuu entistä hurjemmalta.

Puoleen vuoteen on mahtunut niin paljon uutta tietoa, tapahtumia ja tunteita. Olen kirjoittanut melko vähän ylös. Se on samalla hyvä ja huono asia. Kaikki tärkeät etapit, kuten ensimmäinen hymy, on kirjattu ylös. Tunnepuolen olen jättänyt pois, vaikka myöhemmin voisi olla mukava naureskella hämmennykselle. Mukana on kuitenkin ollut niin paljon tummia tunteita, että niiden muistoja en kaipaa.

Äitiys on erittäin tunteellista puuhaa. Se on ääripäitä, kaikkea laidasta laitaan. Aivan kuin olisi tunteiden vuoristoradasta, jolla ei ole loppua. Ajelu vain jatkuu läpi päivät ja yöt (ja etenkin öisin vaihtelut ovat suurimmat). Olen muutenkin tunneihminen, mutta väsymys ja hormonit tuovat vielä oman lisänsä. Ikinä ennen en ole pelännyt näin paljoa, tuntenut näin suurta riittämättömyyttä tai huolta seuraavasta hetkestä, ollut näin alakuloinen ja itkuherkkä. 

Toisaalta taas en ole koskaan ennen pakahtunut samalla tavalla onnesta, rakkaudesta, ilosta ja ylpeydestä. Ymmärrän nyt paremmin ihmisiä, jotka täyttävät sometilinsä lapsillaan. Minäkin haluaisin näyttää kaikille videon, jossa vauva natustelee kurkkua. Hän on niin suloinen ja taitava.

Meidän puolivuotias on jo osaava, touhukas, humoristinen tapaus. Hän pitää erilaisia ääniä, etenee tavallaan, nukkuu vaihtelevasti, syö persikkaa ja sylkee muun, kiinnostuu kaikesta, mitä koira tekee ja hurmaa ihmiset silmillään. Olen saanut seurata pienen ihmisen kasvua aivan aitopaikalta. On päiviä, jolloin lähinnä vastaanotan pulautuksia ja kyseenalaistan kyvykkyyden toimia äitinä. Niistäkään huolimatta en vaihtaisi tätä kokonaisuutta.

Olen kiitollinen, että Suomessa vanhemmilla on mahdollisuus olla kotona lasten kanssa, eikä heti tarvitsi kiirehtiä töihin. Itse nimittäin toivon, että saisin olla vielä pitkään kotiäitinä. Etenkin nyt kun alkaa tuntua siltä, että homma jopa toimii.

Seuraavaksi tulee postaus, joka käsittelee syitä olla bloggaamatta. Siinä ehkä selittyy myös kuvituskuva.