tiistai 28. maaliskuuta 2017

Älä ole tälläinen äiti

Kirjoitin syksyllä muistiin muutamia asioita otsikolle "älä ole tälläinen äiti". Tarkoitus oli muistuttaa itselle, että millaisena toivon pysyväni myös vauvahuuruissani. Kuudessa viikossa ei äiti-identiteetti ole vielä kunnolla muovautunut. Lähinnä nämä viikot ovat olleet sumuista vauvakuplaa, puklutahroja ja maitorohinaa. Katsotaan silti lyhyesti, että miten on mennyt?

Unohtaja
En halua unohtaa muuta elämää. Ymmärrän toki, että äitiys tulee muuttamaan elämän totaalisesti ja oma elämä täyttyy vauvasta. Haluan muistaa kohdan "oma elämä". Ei se tarkoita, että kaikkien muidenkin elämä täyttyisi minun vauvasta tai kotiäitiydestä. Toivonkin, että pystyisin ajattelemaan myös kodin ulkopuolista elämää. Haluan edes jotenkin osallistua muuhunkin elämään, enkä ainakaan aloita jokaista keskustelua "meidän vauva"-fraasilla. 

Olen ollut unohtaja, myönnän. Äitikavereiden kanssa puhutaan lähinnä vauvoista, se lienee ihan normaalia. Ja ihan oikeasti elämä on tällä hetkellä hyvinkin vauvakeskeistä. Yritän kuitenkin keskustella muistakin asioista. Esimerkiksi kaipaan todella paljon tallille ja ratsastuksen pariin. Onkin ihan parasta, kun saan heppakaverilta raporttia tunnista.

Paasaaja
Toivon ettei minusta tule sellaista äitiä, joka suu vaahdossa selittää muille imettämisestä, vaippavalinnoista tai pinnasängyn patjoista. On eri asia jakaa kokemuksia ja kysyä toisilta vinkkejä, kuin paasata omista valinnoista. Sillä tietenkin omat valinnat ovat ainoita oikeita.
Tällä hetkellä en usko paasauksen olevan tulevaisuuteni, sillä pysyn valinnoista yleensä muutenkin hiljaa. Monelle esimerkiksi kasvissyöntini tulee yllätyksenä, sillä ”olen niin normaali, enkä meuhkaa eettisyydestä”. Tämä oli suora lainaus. Toisille voi olla yllättävää, ettei omista ajatuksista tarvitse tehdä numeroa. Eihän sitä kuitenkaan tiedä, että mitä äitiaivot minussa saavat aikaan. Eli siinä vaiheessa, kun olen kirjoittanut kymmenen postausta pahvilaatikossa nukkumisesta, voitte käskeä vaikenemaan.  

Toistaiseksi olen niin aloittelija, että paasauksen tarve on ollut pieni. En edelleenkään koe tarvetta huudella ehdottomia totuuksia muille. Jokainen tekee omat valintansa. Toivon muidenkin ymmärtävän tämän ja saan jatkossakin tehdä omat valinnat ilman turhaa arvostelua.
Meidän vauva muuten nukkuu pahvilaatikossa.

Some-äiti
Some-äidillä tarkoitan kahta erilaista some-äitiä. Ensinnäkin heitä, jotka jakavat kaiken lapsestaan sosiaaliseen mediaan (sanoi hän ja perusti asiasta blogin). Ihan oikeasti lapsen hoitopäivän muutokset tai ulosteen määrä on ehkä parempi jakaa esimerkiksi lapsen läheisten kanssa, ei kaikille Facebook-kavereille. Ymmärrän kyllä, että ensimmäiset askeleet ovat merkittävät ja niistä ehkä haluaa iloita muidenkin kanssa. Mutta ”tänään meille tuli päiväkodista räkäinen känkkäränkkä” ei kiinnosta, ei edes neljännen päivän jälkeen.
Toiset some-äidit taas viettävät kaiken ajastaan roikkumalla Instassa tai kuvaamalla videoita snäppiin, eivätkä ainakaan vietä aikaa lasten kanssa. Musta tuntuu jo pahalta, jos koira haluaa leikkiä ja selaan jotain kiinnostavaa instatiliä. Suljen puhelimen ja leikitän koiraa. Aivan varmasti koirakin ymmärtää, että olenko läsnä vai en. Saati sitten pieni lapsi. 



Noh, en ole ollut kovinkaan aktiivinen somessa. Valitettavasti sekin vähä on kyllä jotenkin liittynyt vauvaan. Facebookiin kirjoitin saaneeni vauvan. Instassa on vauvan jälkeen ollut seitsemän kuvaa, joista yksi on reissukuva. Muuten jauhan jotain äitiysloman ihanuudesta. Ja niin lupaan tehdä jatkossakin! Yhtään suloista vauvakuvaa ei ole.
Mitä tulee kännykässä roikkumiseen, niin täällä on yksi syyllinen. Myönnän. Mutta ihan oikeasti, kun imetät kolmatta tuntia tai yrität pysyä yön pimeinä tunteina hereillä, on puhelimesta aika paljon iloa. Uusin koukutus on Jodel. Kuitenkin vauva kanssa seurustellassa puhelin pysyy tiukasti poissa, ellei sitten ole pakko ottaa joku suloinen kuva mummille.


Voidaanko sopia, että olen kohtalaisesti pysynyt tavoitteissa?

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Toinen kotiutuminen

Aion tämän postauksen tajunnanvirtamaisen oksennuksen perustella ihan vain äitiaivoilla. Krooninen univaje haittaa aivotoimintaa. Toki myös rutiinin puutteella on osuutensa. Näppäimistö ruostuu, kun ei kirjoita säännöllisesti. Ja salasanat unohtuvat.

Vauva on reilu viisi viikkoa vanha. Aloitan jo nyt kauhistelun siitä, kuinka aika kuluu ja tyyppi kasvaa niin nopeasti. Ensimmäisiä vaatteita on saanut jo pakata pois. Itkin vuolaasti, kun näin telkkarissa Oikotien Kun aika on -mainoksen. Siinä lapsi kasvaa ja muuttaa lopulta pois. Porasin ihan ääneen, että kohta meidänkin vauva lähtee.

Meidän alkutaival ei ehkä ole ollut se helpoin. Vauva on voinut ensimmäisen viikon jälkeen hyvin, mutta oma palautuminen on ottanut aikaa. Kävimme sairaalassa kääntymässä ja vietimme siellä pari yötä. Vauva oli mukana, koska tissitkin oli siellä. Oli jännä olla synnyttäneiden osastolla, kun kaikki muut olivat niin hentoisia. Meillä oli ihan iso vauva ja kätilöt puhuivatkin seniorista. Vauva oli tosin pienempi kuin kämppiksen aamulla syntynyt beibi, mutta meidän tyypillä oli isommat keuhkot ja skarpimpi katse.

Vaikka mielelläni olisin jättänyt sairaalareissun väliin, oli tässä käynnissä jotain hyvääkin. Olin itse aivan erilaisella energialla ja voinnilla liikkeellä. Koin nyt sellaisia asioita, jotka viimeksi jäivät tekemättä. Pystyin esimerksi kärräilemään vauvaa pitkin käytävää ja hakemaan itse iltapalaa. Sain myös nostettua vauvan viereeni itse ja jutella kätilöiden kanssa ihan selväpäisesti. Tavallaan tunsin pientä kateutta, kun huomasin, että moni teki näitä asioita juuri synnyttäneenä. He saivat pitää aivan vastasyntyneen vierellään. Samalla kuitenkin tunsin, että sain nyt viime kerran "epäonnistumiselle" hieman hyvitystä.

Erityisen kiitollinen olen, että synnytyksen hoitanut kätilö kävi juttelemassa osastolla. Sain läpikäydä synnytyksen kunnolla hänen kanssaan. Pystyin kysymään asioita, jotka olivat jääneet vaivaamaan ja sain hyviä vastauksia, jotka helpottivat mieltä. Lohduttavinta oli kuulla, että olin oikeasti selvinnyt ihan hyvin huonoista korteista huolimatta. Olen monesti ehtinyt miettimään, että mitä olisin voinut tehdä toisin ja kuinka olisin voinut olla parempi. Nyt sain unohtaa riittämättömyyden ja epäonnistumisen.

Sellaisen vinkin haluankin antaa kaikille synnyttäville, että jutelkaa asiasta. Jos teillä on mahdollisuus läpikäydä synnytys kätilön kanssa, niin tehkää se. Varmasti keskustelusta on iloa hyvinkin menneen synnytyksen jälkeen, mutta etenkin silloin kun jää jotain mielen päälle. Kannattaa myös antaa ajatuksille aikaa jäsentyä ennen keskustelua.

Toisen kotiutumisen jälkeen on ollut erilaisempaa kotonakin. Tuntuu, että nyt jaksaa ihan eri tavalla huonoista öistä huolimatta. Olen osannut nauttia näistä hetkistä uudella tavalla. Olemme päässeet jo kyläilemään ja meillä on käynyt vieraita. Kaupassakin on käyty, bussilla liikuttu ja tänään kävin tunnin lenkillä ihan yksin vauvan ja koiran kanssa. Koira hyppäsi vain pari kertaa vaunujen eteen.

Kaikki kuulostaa hyvinkin arkisilta, mutta vauva tekee niistä jännittäviä. Eihän vauva niitä stressaa, mutta äiti senkin edestä. Uusi ja jännä kokemus on muuten myös kaupassa käyminen ihan yksin. Se hetki kun kukaan ei pidäkään sinua ruokamaattina, vaan saat itse katsella ruokia.

On parempi olla lupaamatta mitään seuraavasta postauksesta. Yön pimeinä tunteina olen kuitenkin miettinyt erilaisia postausideoita ja toivottavasti niitä pääsen myös toteuttamaan.